Lainasin tämän kirjan joululukemiseksi kun ajattelin tarvitsevani jotain kevyttä hömppää. Ja sitten tuo mokoma kirja osoittautuukin symboliseksi kirjoitukseksi uskonnollisuudesta ja siitä mikä elämässä on tärkeintä. Kirjan päähenkilö boheemi, värikäs ja välitön Vianne perustaa pienen suklaapuodin pieneen ranskalaiseen kylään ja törmää ahdasmielisyyden muuriin jota kirjassa kuvastaa kylän pappi. Kirja sijoittuu paastonaikaan, jolloin tulisi luopua nautinnoista ja kieltäymyksen kautta olla kunnollinen ihminen, mutta Viannepa ei moisesta välitä vaan saarnaa ystävyyden, onnellisuuden ja nautinnon puolesta. Ja sen että elämää ei pidä ottaa niin kamalan vakavasti. Ja sen että jokaisen tulee olla rehellinen itselleen. Ja sen että elämän pienet ilot – kuten suklaaflorentiini – tekevät elämästä elämisen arvoisen. Hänen pieni suklaakauppansa on saman torin laidalla kuin kirkko ja siinä ikkunat vastapäätä nämä kaksi taloa muodostavat mielenkiintoisen vastaparin – ahdasmielisyys vai ystävyys, pidättyvyys vai nautinto, itsensä kieltäminen vai onnellisuus.

Joku kirjoitti kirja-arvostelussaan että kirjan hahmot jäävät ohueksi, mutta jos väittää noin niin tarkoittaako se sitä ettei ole ymmärtänyt kirjan sanomaa niin että olisi voinut samastua keheenkään? Vai tarkoittaako se sitä että tuntee samastuvansa tuon papin kanssa, eikä sitä halua itselleenkään myöntää?